Katsomosta kentälle

”Osallisuutta ei voi antaa kenellekään ulkopuolelta. Se syntyy ihmisen omasta tarpeesta käsin yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa ja suhteessa hänelle itselleen merkityksellisiin asioihin. Vaikka osallisuuden kokemus on aina yksilöllinen, on mahdollista löytää myös yleisiä periaatteita sen edistämiseksi.”

Näin kirjoitti osallisuuden teemaan perehtynyt kasvatustieteen opiskelija Petra Mäkelä artikkelissaan viime viikon Ristin Voitossa. Hän jatkaa aiheen käsittelyä myös tässä lehdessä.

Mäkelän esiin nostama aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Osallisuuden kokemisella on suuri yhteiskunnallinen merkitys, sillä sen puuttumisesta seuraa aina monenlaisia ongelmia. Yksilön tasolla osallisuutta voidaan lähestyä vuorovaikutuksen, tunneyhteyden ja joukkoon kuulumisen näkökulmista. Osallisuus on mitä suurimmassa määrin myös hengellisyyden ytimessä: sen pohjalle rakentuu sekä yksilön uskonelämä että seurakuntayhteys. 
Osallisuuden kokeminen on seurakunnille elämän ja kuoleman kysymys. Aitoa osallisuutta luonnehtii ihmisten kiinnittyminen seurakuntaan, halu vaikuttaa sen toimintaan, vapaaehtoinen sitoutuminen yhteisiin asioihin ja vastuun ottaminen niistä. Seurakunta on Kristuksen ruumis, ja Jumalan vaikutus maailmassa tulee esiin ruumiin jäsenten yhteisen osallisuuden ja toiminnan kautta.

Valitettavan yleinen havainto kuitenkin on, että esimerkiksi monissa maamme helluntaiseurakunnissa vain noin kolmasosa seurakuntaan kuuluvista osallistuu säännöllisesti kotiseurakuntansa toimintaan ja kantaa sen hyvinvoinnista hengellistä ja taloudellista vastuuta. Muut eivät muodollisesta jäsenyydestään huolimatta koe aitoa osallisuutta, eikä seurakuntayhteydellä näytä olevan heille kovinkaan suurta merkitystä. He tyytyvät olemaan katsomossa ja arvostelemaan niitä, jotka kentällä toimivat. 
Tilanteeseen voi etsiä ratkaisua ainakin kahdelta suunnalta: yksilöiden hengellisestä uudistumisesta ja osallisuuden kulttuurin vahvistamisesta. 

Monien uskovien passiivisuus suhteessa seurakuntaan johtuu uskonelämän ”hapen puutteesta”, Kristuksen elävän todellisuuden kadottamisesta. Tällöin osallisuuden kokemusta ei ole mahdollista löytää ilman Hengen elävöittävää kosketusta ja jumalasuhteen uudistumista.  

Mutta yhtä hyvin osallisuuden puute voi johtua myös seurakunnan urautuneesta ja turhauttavasta toimintakulttuurista, joka ei mahdollista aitoa kohtaamista, merkityksellisiä ihmissuhteita ja yhteyden iloa. Tällöin seurakunnan johdon on syytä kysyä, miten toimintatapoja tulisi muuttaa. 

Osallisuuden vahvistaminen edellyttää erilaisten ihmisten ja yhteisön lainalaisuuksien ymmärtämistä. Se edellyttää myös tilan antamista osallisuuden syntymiselle. Silloin herää niitä innostavia merkityksiä, jotka tuovat seurakuntalaiset katsomosta kentälle.

Leevi Launonen


Miten on
32/2017

Miten onPääkaupunkiseudun Iso Kirja eli IK Helsinki näkee päivänvalon 14. elokuuta. Raamattuopiston historiallinen harppaus tuo kurssit ja seminaarit paremmin myös ruuhka-Suomen ulottuville.
Mitä kursseja...
Ristin Voiton verkkosisältö nyt Ajassa-lehdessä – diginäköislehti päivittyy toistaiseksi tutulle paikalle ristinvoitto.fi:hin
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan